2000-luvun hovinarri

Hovinarrin pukeutuminen ja käyttäytyminen poikkesi hovin muista ihmisistä. Jokainen ymmärsi hänen olevan narri, jonka tehtävä on viihdyttää isäntäväkeään ja heidän vieraitaan. Hän oli omalla tavallaan omistajiensa lemmikki, symboli varakkuudesta ja yläluokkaisuudesta.

Narreilla oli oikeus sanoa asioita, joita ei sanottu ääneen. He saivat solvata ja kyseenalaistaa, olivathan he hulluja. Osa heistä olikin, osa oli kylmän laskelmoivia, täysjärkisiä ihmisiä omilla motivaattoreillaan. Continue reading “2000-luvun hovinarri”

Onnellisuusupseerin uupuneet kasvot

Kuusi vuotta sitten pysähdyin. Tunsin väsymystä jollaista en ollut koskaan tuntenut. Maailma soljui ympärilläni eteenpäin, mutta langat karkailivat käsistäni ja sidoin niitä viime hetkillä kiinni minkä ehdin. Olin aina ollut tyyppiä, joka nautti deadlinen läsnäolosta ja pusersi hiilestä timanttia, mutta nyt hiilestä jäi vain kädet mustaksi.

Jälkeenpäin miettien olin onnekas, kun osasin kuunnella itseäni sen verran, että tajusin mennä ennen romahdusta työterveyslääkärille ja kertoa seinän olevan tulossa vastaan. Olin onnekas, kun olin kahden kuukauden kuluttua taas takaisin työelämässä. Olin onnekas, mutta en tuolloin osannut aavistaa, että työelämään palaisi varjo vanhasta itsestäni.

Tuohon hetkeen mennessä olin ollut jo noin viisitoista vuotta työelämässä ICT-sektorilla työskennellen. Tottunut isoihin työmääriin ja isoihin projekteihin. Ollut kavahtamatta haasteen äärellä ja ottanut vastuuta, kun sitä piti ottaa. Ujohko suorittaja sisälläni nautti kovasta työtahdista ja asioiden eteenpäin viemisestä, tekniikan äärellä kun oli helppo antaa palaa. Continue reading “Onnellisuusupseerin uupuneet kasvot”

Tässä hetkessä on sata prosenttia elettävää

Kohdistin vilkkuu valkoista taustaa vasten. Tuijotan sitä ja yritän rytmittää sen liikettä seinällä olevan kellon nakutusta vasten. Vaikka jatkaisin seuraavankin viisitoista minuuttia, etsimääni harmonista olemusta ei löytyisi.

Käytävältä kuuluu ääniä, jotka eivät kuulu maailmaani yhden aikaan yöllä. Pieni lapsi itkee, pieni lapsi lähes ulvoo. Kello nakuttaa armottomasti. Metrin päässä tyttäreni hengittää syvään ja kääntää kylkeään.

Haluaisin kuunnella musiikkia, mutta keskityn tytön hengitykseen. Kello nakuttaa, käytävältä kantautuu toisen lapsen ääni. Tyttöni hengittää vakaasti ja uskon tiedän hänellä olevan suuressa kuvassa kaiken vallan hyvin. Meillä on kaikki hyvin, vain sarjoja pieniä vastoinkäymisiä, mutta meillä on kaikki hyvin. Continue reading “Tässä hetkessä on sata prosenttia elettävää”

Työntekijälähettilyys on luonnollinen osa liiketoimintaa

Miksi yritys käyttää rahaa ja aikaa siihen, että heidän työntekijänsä käyttävät työaikaansa jutellaakseen verkossa kahvista, villasukista ja rakkaudesta? Miksi myyjille ja asiakaskohtaajille annetaan usein vapauksia soveltaa asiakaskohtaisesti tekemistään? Miksi asiakaskohtaamiseen ja asiakaskokemukseen satsataan? Miksi työntekijöitä pyritään pitämään tyytyväisenä? Mikä on yrityksen tehtävä?

Vastaus on yksinkertainen: Liikevaihto. Yrityksen tehtävä on loppumetreillä tehdä tulosta ja sitä kautta se tuottaa yhteistä hyvää niin omistajilleen, yhteiskunnalle kuin sidosryhmilleen. Ilman liikevaihtoa on paha kehittää toimintaansa, maksaa palkkoja ja tuoda omistajienkin tilille fyrkkaa. Continue reading “Työntekijälähettilyys on luonnollinen osa liiketoimintaa”

Jos kuolleista ei puhuttaisi kuin pyhimyksistä

Kävelin rannalla pikkuflikan kanssa mietiskellen mitä jäi käteen loppuviikon Nordic Business Forumista. Toisen roikkuessa kiipeilytelineessä ja tehden kärrynpyöriä sannalla huomasin miettiväni millainen isä olen ja miten hän minut muistaisi, jos huomenna en kävelisi enää hänen rinnallaan.

Useammista artikkeleista on saanut lukea kuinka kuoleman lähestyessä ihmiset katuvat läheistensä laiminlyöntiä, kuinka olisi pitänyt olla enemmän läsnä ja kuunnella heitä. Rakkaus ja toisten huomioiminen on se, joka meistä jää elämään jälkeen jäävien sydämiin, joten ei liene kuin luonnollista nuo teemat, jotka nousevat viimeisillä metreillä pinnalle. Continue reading “Jos kuolleista ei puhuttaisi kuin pyhimyksistä”

Pokémon GO ja johtaja – aika heittää ihmiset pihalle?

Viimeisten viikkojen aikana maailma on liikahtanut radaltaan. Yritysten markkinointijohtajat ovat saaneet vastata tiuhaan digikonsulttien puheluihin poketolppien pystyttämisistä yrityksen toimipisteisiin, markkinoinnin ihmiset ovat julkaisseet sosiaalisen median kanavissa kuvia hassuista hahmoista toimistoilla ja puhelimissaan kiinni olevat teinit ovat olleet edelleen kiinni puhelimissaan. Jopa yhteiskunnallisesti kehittävien asioiden eteenpäin vieminen mustikanpoiminnan muodossa on jäänyt aikuisemmalta väestöltä tekemättä, kun poke on vienyt mukanaan. Continue reading “Pokémon GO ja johtaja – aika heittää ihmiset pihalle?”

Kuolema korjasi jakohalut

Isä opetti Pikku-Kallelle, että pissahädän tullessa pitää sanoa laulattaa, koska pissa ei ole sovelias sana. Seuraavana päivänä Pikku-Kalle on mumminsa luona yökylässä ja alkaa myöhään illalla inttämään mummilleen, että häntä laulattaa tosi paljon. Mummi yrittää toppuutella poikaa, että ei tähän aikaan enää lauleta, mutta Pikku-Kalle ei suostu lopettamaan inttämistään. Loppujen lopuksi mummi heltyy ja sanoo Pikku-Kallelle:”Laula sitten hiljaa mummin korvaan.” (vitsi mukailtu rankasti muistikuvien pohjalta)

Harvoin, jos koskaan, tulee Pikku-Kallesta mieleen lämpimiä muistoja, mutta omaan takaraivoon on palanut mummini nauravat kasvot eräältä kesältä, kun vietin kesälomaa mummin ja pappan maatilalla. Vuosia tuon kesän jälkeenkin hän naureskeli tuota vitsiä, jonka olin pikkukloppina hänelle jonain kesäiltana kertonut. Enää hän ei kuitenkaan naura, sillä mummini menehtyi eilen. Continue reading “Kuolema korjasi jakohalut”

Vieraskynä: Yhteisöohjaajan hyvästit

Blogissani ei ole ennen ollut vierailevia kirjoittajia, mutta tällä kertaa äänessä on kolmen vuoden projektin yläkoulun yhteisöohjaajana päättävä vaimoni. Kolme vuotta olen saanut seurata hänen innostunutta otettaan roolissa, jossa hän on kokenut saavansa tehdä merkityksellistä nuorisotyötä, kohdata nuoria ja luoda yhteisöllisyyttä ympäristössä, joka on nuorten kasvun kannalta isossa roolissa. Rahoituksen puutteen vuoksi tämä taival saapui päätökseensä ja oli hyvästien aika.

Tänään hän piti ensimmäistä kertaa yhteisöohjaajauransa aikana aamunavauksen ja antoi minun lukea sen näin päivän päätteeksi. Se sai minut ajattelemaan omia polkujani ja hänen luvallaan jaan sen myös teille: Continue reading “Vieraskynä: Yhteisöohjaajan hyvästit”

Henkilökohtaisesti yksityisviestillä

 

Puheensorina täyttää tilan ympärilläni, ihmiset vaihtavat ajatuksia niin tuttujen kuin tuntemattomien kanssa. Katseeni liikkuessa ympäri ihmismassoja huomaan hänen katselevan minua. Hetken hämmennyksen kautta katson häntä takaisin ja ei aikaakaan, kun hän kävelee viereeni. Kädet liki hikoillen odotan hänen aukaisevan suunsa, kunnes se tapahtuu. Hän ojentaa minulle käyntikorttinsa ja sanoo, että olisi tosi mukavaa, jos verkostoituisimme LinkedInissä. Nostan katseeni käyntikortista ja hän on liihottanut jo tiehensä, kadonnut ihmismassaan. Continue reading “Henkilökohtaisesti yksityisviestillä”

Notifikaatioihin hukkuneet

Edellinen sukupolvi katui lastensa kanssa viettämättä jäänyttä aikaa, mutta oma sukupolveni tulee katumaan lukematta jääneitä kirjoja.

– Keskustelukumppani junassa

Elettiin perjantai-iltaa kellon lähestyessä yhdeksää. Katse vaelteli pitkin junan ravintolavaunua, jossa lasittuneet katseet tuoppiensa äärellä tuijottivat kaukaisuuteen. Viikko oli vaatinut veronsa monesta matkaajasta kiskojen kolinan täyttäessä hiljaisen tilan. Continue reading “Notifikaatioihin hukkuneet”