Kohdistin vilkkuu valkoista taustaa vasten. Tuijotan sitä ja yritän rytmittää sen liikettä seinällä olevan kellon nakutusta vasten. Vaikka jatkaisin seuraavankin viisitoista minuuttia, etsimääni harmonista olemusta ei löytyisi.
Käytävältä kuuluu ääniä, jotka eivät kuulu maailmaani yhden aikaan yöllä. Pieni lapsi itkee, pieni lapsi lähes ulvoo. Kello nakuttaa armottomasti. Metrin päässä tyttäreni hengittää syvään ja kääntää kylkeään.
Haluaisin kuunnella musiikkia, mutta keskityn tytön hengitykseen. Kello nakuttaa, käytävältä kantautuu toisen lapsen ääni. Tyttöni hengittää vakaasti ja uskon tiedän hänellä olevan suuressa kuvassa kaiken vallan hyvin. Meillä on kaikki hyvin, vain sarjoja pieniä vastoinkäymisiä, mutta meillä on kaikki hyvin. Continue reading “Tässä hetkessä on sata prosenttia elettävää”