Kohdistin vilkkuu valkoista taustaa vasten. Tuijotan sitä ja yritän rytmittää sen liikettä seinällä olevan kellon nakutusta vasten. Vaikka jatkaisin seuraavankin viisitoista minuuttia, etsimääni harmonista olemusta ei löytyisi.
Käytävältä kuuluu ääniä, jotka eivät kuulu maailmaani yhden aikaan yöllä. Pieni lapsi itkee, pieni lapsi lähes ulvoo. Kello nakuttaa armottomasti. Metrin päässä tyttäreni hengittää syvään ja kääntää kylkeään.
Haluaisin kuunnella musiikkia, mutta keskityn tytön hengitykseen. Kello nakuttaa, käytävältä kantautuu toisen lapsen ääni. Tyttöni hengittää vakaasti ja uskon tiedän hänellä olevan suuressa kuvassa kaiken vallan hyvin. Meillä on kaikki hyvin, vain sarjoja pieniä vastoinkäymisiä, mutta meillä on kaikki hyvin.
Osaston huoneissa on sängyn vierellä nahkatuoli, joissa vanhemmat kuulemma nukkuvat, vaikka patjakin olisi tarjolla. Jos olisin osa draamaelokuvaa, istuisin valkoinen kauluspaita päällä, löysätyn kravatin ja kolmen päivän sängen kera tuijottaen ahdistuneena tytärtäni. Istun raidallinen kauluspaita päälläni, ylimmäinen nappi auki, parta ilmasuuntiin rehottaen. En tunne edes ahdistusta.
Uusi vuosi ei ole edes ehtinyt kahden viikon ikään, mutta silti tuntuu, että viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet täydempiä kuin viimeiset viisikymmentäkaksi viikkoa ennen näitä. Henkilökohtaisella tasolla viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet pitkälti kipua selän ja migreenin muodossa. Kipu on hyvästä, sillä uudenvuoden aattoa edeltävänä päivänä kaikki kipukin oli kadota.
Muutaman sadan metrin päässä näkyi kohti tulevat ajovalot, kuten matkan aikana oli maantielle ominaisesti näkynyt jo kymmeniä kertoja. Käännyn vaimoni puoleen, sanon jotain ja katse kääntyy takaisin tielle. Ajovalot tulevatkin kohti omalla kaistallani. ABS-jarrut hakkaavat, nopea taitto vastaantulevien kaistalla ja palautus omalle. Lapset ihmettelevät miksi heilutan autoa, kissa mulkoilee takaikkunalta.
Mitä jos katseeni olisi viipynyt sekunnin kauemmin vaimoni suunnalla? Mitä jos tien pinta olisikin ollut jäässä? Mitä jos väistäessäni vastaantulevien kaistalle sieltä olisikin tullut auto? Mitä jos tätini olisikin ollut setäni?
Vuosi 2016 ei ollut niin huono kuin monet antavat ymmärtää. Vuosi 2016 säästi perheeni, kissani ja minut. Vuosi 2016 oli pitkälti sumua, joka opetti minulle paljon. Se opetti minulle työroolini valoisia ja pimeitä puolia, se näytti minulle vajavaisuuteni roolissani. Vuosi 2016 opetti minulle, että on tehtävä kipeitä ratkaisuja, jotta hiljalleen ruumaa täyttävä vesi ei pääsisi upottamaan laivaa. Vuosi opetti minut arvostamaan sitä mitä minulla on, olemaan haavoittuvainen oma itseni.
Saiko vuoden päätös ja seuraavat kaksi viikkoa minua sitten pohtimaan elämääni, käymään isolla kädellä läpi päätöksiäni? Olisinko tässä tilanteessa, jos olisin tehnyt erilaisia ratkaisuja elämäni eri vaiheissa? Tyttö nousee istumaan sängyllään, katselee ympärilleen, hymyilee suuntaani ja painaa päänsä takaisin tyynyyn. Miksi miettisin menneitä, kun tässä hetkessä on sata prosenttia elettävää?