Onnellisuusupseerin uupuneet kasvot

Kuusi vuotta sitten pysähdyin. Tunsin väsymystä jollaista en ollut koskaan tuntenut. Maailma soljui ympärilläni eteenpäin, mutta langat karkailivat käsistäni ja sidoin niitä viime hetkillä kiinni minkä ehdin. Olin aina ollut tyyppiä, joka nautti deadlinen läsnäolosta ja pusersi hiilestä timanttia, mutta nyt hiilestä jäi vain kädet mustaksi.

Jälkeenpäin miettien olin onnekas, kun osasin kuunnella itseäni sen verran, että tajusin mennä ennen romahdusta työterveyslääkärille ja kertoa seinän olevan tulossa vastaan. Olin onnekas, kun olin kahden kuukauden kuluttua taas takaisin työelämässä. Olin onnekas, mutta en tuolloin osannut aavistaa, että työelämään palaisi varjo vanhasta itsestäni.

Tuohon hetkeen mennessä olin ollut jo noin viisitoista vuotta työelämässä ICT-sektorilla työskennellen. Tottunut isoihin työmääriin ja isoihin projekteihin. Ollut kavahtamatta haasteen äärellä ja ottanut vastuuta, kun sitä piti ottaa. Ujohko suorittaja sisälläni nautti kovasta työtahdista ja asioiden eteenpäin viemisestä, tekniikan äärellä kun oli helppo antaa palaa.

Ujon pojan paniikki

En ole koskaan kokenut oloani luontevaksi ihmispaljoudessa, saati sitten huomion keskipisteenä. Koulussa vihasin esitelmiä, mutta toisaalta ala-asteella kirjoitimme näytelmiä, joita esitimme luokan ja vanhempien edessä. Roolissa oli helpompi olla, kuka nyt luokan opettajalle tai Batmanin parodiahahmo Fatmanille mitään voi. Joukkueurheiluakin harrastin, mutta tunsin maalivahdin roolin luontaiseksi – maski päähän ja eristäydyt omaan maailmaasi. Ensimmäisen kunnon työpaikkani perjantaiset kello kahden kahvitunnit olivat tuskaa, kun koskaan ei voinut tietää, milloin joku heittää kohdallesi kysymyksen tai pikkunäppärän kaskun.

Olen aina ollut sitä mieltä, että universumi jakaa kieron huumorintajuni. Aamuina, jolloin saisi nukkua pitkään, tulee heränneeksi neljältä. Saat mielensä pahoittaneen lapsesi hyvälle tuulelle ja seuraavalla askeleella tunnet alkavan migreenin. Yhteneväisyys konkretisoitui 2000-luvun alkupuolella, kun valmistauduin puhumaan illan asiakastilaisuudessa, kerrankin hyvät pohjatyöt tehneenä. Tuunailen esitystäni ja työkaveri heittää auditorion avaimet pöydälleni. Jatkan jonkin aikaa tekemistäni, mutta sivusilmällä tulen vilkaisseeksi avaimia ja tunnen puristavan tunteen rinnassani. Tuijotan näyttöä, yritän liikkua, mutta raajani eivät tottele minua. Saan vaivoin hengitettyä, kunnes saan itseni takaisin hallintaan. Pääsin nauttimaan ensimmäistä kertaa elämässäni paniikkikohtauksesta. Pulssin laukatessa jossain asteikon tuolla puolen onnistuin vetämään illan puheenvuoroni, mutta muistikuvat ovat kaukaisia. Muistan vain isojen vesimäärienkin jälkeisen kuivan kurkun ja äänen tuottamisen vaikeuden.

Alkoi pitkä matka paniikkihäiriön kanssa. Huoneiden kulmat, bussien ja elokuvasalien takanurkat tulivat tutuksi. Selvisin suljetuista tiloista vain näkemällä koko tilan, tuntiessani kontrollin ympäristööni. Työhuoneeni järjestys muuttui, selkäni kun ei voinut olla ovea kohti. Tuntemattomien ja puolituttujen kanssa kommunikointi oli tuskaa, mutta asiakastilanteista selvisin, Fatmanin rooliasu kun oli vaihtunut asiantuntijan viittaan, joka suojeli minua. Kouluttaminen tai julkinen puheenvuoro ei olisi tullut enää mieleenkään.

Tuon yksittäisen kokemuksen ja seuranneiden päivien vuoksi hakeuduin lääkäriin, joka määräsi paniikkihäiriöön lääkityksen. Lääkkeet eivät aiheuttaneet mitään sivuoireita, mutta parin vuoden lääkityksen jälkeen päätin taistella vastaan ja irrottautua pillereistä. Hiljalleen pakotin itseäni tilanteisiin, joissa en halunnut olla. Kävin sukujuhlissa ja firman pippaloissa, mutta ennenkin vähäinen small talk loisti poissaolollaan, oli vain tunne selviytymisestä. Vaikka aina ei tuntunut hyvältä, niin päätös oli kuitenkin oikea ja vuosien saatossa maailmasta on tullut enemmän koti,

Tänäänkin hakeudun edelleen vaistomaisesti bussissa ja elokuvateatterissa takakulmaan, enkä voi sanoa aina olevani kotonani esiintyessäni ihmisille. Viimeisen parin vuoden aikana paljon kouluttaneena ja esiintyneenä kuitenkin on hyvä huomata, että jännityksen ja pelon pystyy myös kokemaan voimavarana. Koen sen merkkinä siitä, että välitän siitä mitä teen ja mitä sen kautta pystyn antamaan yleisölleni. Sen pienen tunteen kautta tulee myös esitykseen osa minua, niin hyvässä kuin pahassa.

Ihmisjoukkojakin olen todennut olevan kahdenlaista – rakastan Lontoossa kaupungin vilinään katoamista, Ruisrockissa annan musiikin viedä itseäni 30000 ihmisen keskellä, mutta pompöösit edustustilaisuudet, joissa pitäisi tuoda itseään esille, ei ole edelleenkään mukavuusalueellani.

Vaikka sosiaalinen media saa lokaa paljon niskaansa, niin minulle Twitter on ollut avain henkilökohtaisen kanssakäymisen helpottumiseen. Keskustelujen avaaminen verkossa on poikinut useita arkielämän kohtaamisia työreissuilla ja tapahtumissakin tulee keskusteltua ihmisten kanssa. Maailman pienentyminen on tuonut mukanaan turvallisia aspekteja hetkiin, joissa ei ole tuntunut aina hyvältä.

Kuusi vuotta sitten pysähdyin

Paniikkihäiriö oli itselleni hyvä herätys ihmismielen herkkyyteen, mutta samalla kun tein työtä tullakseni turhista pelkotiloista ulos, liu’uin kohti burnoutia. Työelämään noussut pieni tyytymättömyys kera suuren kiireen ja yhdistettynä siviilielämän hiipiviin ongelmiin siirsi miehen yllättäen telakalle muutamaksi viikoksi. Ihmiselle, joka ei kokenut stressiä tämä tuli hieman puun takaa, kun en osannut tulkita merkkejä ennen tömähdystä.

Tuo pysähdys oli kuitenkin tärkeä, sillä ilman sitä en olisi kuusi vuotta sitten osannut pysähtyä ennen kuin on liian myöhäistä. Vielä tänäänkään en osaa potea stressiä, nukun vähäiset yöuneni työtaakan alla siinä missä ilman työtaakkaakin. Kuusi vuotta sitten onnistuin kuitenkin kuuntelemaan sen verran itseäni, että ymmärsin ne karkailevat narunpäät oireiksi jostain, mitä ei pitäisi olla. Tekemättömät työt alkoivat ahdistamaan. En tuntenut sitä ainaista varmuutta, että tekemällä maailma tulee valmiiksi. Aloin jopa olemaan ajoittain ärtynyt.

Tuohon aikaan työkuormani oli varmaan rauhallisin vuosiin, mutta työympäristö ei ollut ollut enää pitkään aikaan tuntunut tasapainoiselta. Ympärillä oli tyytymättömyyttä ja ihmiset purkivat huonoa oloaan puhumalla. Yritin kuunnella ilman minkäänlaisia työkaluja tilanteen parantamiseen. Yritin puhua asioita eteenpäin, mutta ylemmillä tasoilla ei koettu asioita samalla tavalla. Esikoisen syntymän kautta enemmän ja enemmän pinnalle noussut empatiakyky alkoi tehdä tuhoisaa työtä taustalla.

Nykyisessä roolissani on usein pohtinut empatian merkitystä, niin sisäisessä työssä kuin verkossa vaikuttamisen saralla. Empatiakyky on auttanut ymmärtämään ihmisiä ja reagoimaan tilanteisiin. Sitä voisi kyynisesti hyödyntää oman agendan edistämiseen muokaten sanomaansa kohteena olevasta riippuen. Toisaalta se on voinut toimia itseäni vastaan, kun olen muutenkin ollut luonteeltani ihminen, joka asettaa liian usein muiden hyvinvoinnin itseni edelle.

Pyörittelin myöhemmin päässäni mitä olisin voinut tehdä toisin. Nousiko pienet asiat liian suuriksi, kun ne muhivat jossain alitajunnassa? Kommunikoinko asioita liian kärkevästi eteenpäin? Puinko ne liian omakohtaisiksi, jotta niitä ei voinut yhdistää kehenkään yksittäiseen ihmiseen? Kovassa kasvussa ollut yritys kovilla tulospaineilla varustetun esimiehistön kanssa oli tuohon aikaan normaali tarina it-skenessä ja todennäköisesti pienistäkin asioista napistiin muutenkin jatkuvalla syötöllä, joten paljon pääsi hukkumaan kiireeseen.

Eräänä sunnuntai-iltana kuitenkin tunsin itseni väsyneeksi tavalla, joka ei ollut normaalia. Tietynlainen toivottomuus oli hiipinyt tunnetilojen spektriin ja aamulla istuin työterveyslääkärin puheilla. Keskustelu oli lyhyt, sairaslomaa kirjoitettu muutamaksi viikoksi ja lähete työterveyspsykologille.

Häpeän tunne onnistui nousemaan sen verran suureksi, että en kehdannut kohdata esimiestäni ja projektitiimiäni, vaan ilmoitin tilanteesta sähköpostitse ja ehdotin projektiorganisaation väliaikaismallia siinä samalla. Yksi pieni asia, joka on jäänyt vaivaamaan ja samalla yksi pieni asia, jonka olisin voinut hoitaa paremmin luomatta turhaa painetta muille.

Seuraavan kahden kuukauden aikana sairaslomaa pidennettiin pariin kertaan ja palauduin puolipäiväisenä takaisin. Mikä kuitenkin oli itselle tärkeää tänä aikana, oli nuo tunnin pituiset istunnot työterveyspsykologin kanssa. Se, että pystyt turvallisessa ympäristössä pyörittelemään ajatuksiasi ja ammattilainen osaa reagoida ja kysyä oikeita kysymyksiä, on yllättävänkin iso asia. Asioita voisi pyöritellä kotona, ystävien ja kollegoiden kanssa, mutta ajatusten rönsyillessä voisi vahingossa loukata itselleen tärkeitä ihmisiä, vaikka ei ole tarkoitus mitenkään syyllistää. Eri ajatuskulkujen kautta vaan löytää tekijöitä, jotka ovat vieneet jonnekin suuntaan tai auttavat sinua pois sieltä.

Todennäköisesti keskustelut eivät olleet maata mullistavia, mutta usein pelkkä vapaa puhuminen ilman pelkoa toisen osapuolen reaktioista jo helpottaa. Suomen kymmenen kuukauden pimeän syksyn ja kahden valoisamman kuukauden kevään sykleissä suosittelisin itse kullekin vähintään kerran vuodessa tällaista keskustelua, vaikka ne viikonloppukännit fyysisen ja henkisen krapulan kera onkin perisuomalainen ratkaisu kaikkeen.

Samanlainen, mutta erilainen mies

Paluun jälkeen oli nopeasti itselleni selvää, että sairaslomalta palannut henkilö ei ollut enää sama, joka sinne meni. Ennen sinänsä hallittua pysähdystä oli ilmeisesti jo käynnistynyt prosessi, joka on siitä hetkestä lähtien vaikuttanut minuun ihmisenä.

Sankarisuorittaja, joka sai lisää menovettä suurista työmääristä ja teknisten ongelmien ratkaisemisesta, oli tippunut pieneen rooliin ja nuo asiat eivät sytyttäneet intohimoja. Ihmisten hyvinvointi pyöri edelleen mielessä ja aloin kyseenalaistamaan isojen laskutusasteiden mielekkyyttä ja järkevyyttä, kun se näkyi ihmisten mekaanisena suorittamisena ilman sen kummempia tunnetiloja. Missä välissä ihmisen on aikaa kehittyä, oppia uutta ja luoda uusia ratkaisumalleja, kun hänelle ei anneta aikaa hengittää ja katsella tilannetta kunnolla levännein silmin? Sain kuulla olevani idealisti. Se ei todennäköisesti ollut täysin hyväntahtoinen kommentti, mutta itselle se toimi positiivisena polttoaineena.

Yleisellä tasolla energiatasot eivät kuitenkaan palautuneet samalle tasolle kuin ennen ja ilmassa oli ajoittain pientä alavireisyyttä ilman mitään näkyvää syytä. Minulla oli edelleen työ, jossa pääsin toteuttamaan itseäni, minulla oli vaimo ja kasvava perhe, joiden seurassa maailma oli valon täyttämä. Kyyninen ja sarkastinen olin koko elämäni ollut muutenkin, joten en sinänsä tuosta ollut sen enempiä huolissani. Kyynisyys oli itsessään puoli, jota olen halunnut vaaliakin, koska ne hetket antavat täysin erilaista katsontakulmaa moniin asioihin, joiden parissa arjessa pyörin.

Yritin olla itsekkäämpi ja ottaa itselleni enemmän aikaa. Lentokoneessakin suosittelevat pistämään ensiksi itsellesi happinaamarin ennen kuin autat muita. Reissaava työ on istunut minulle aina hyvin, koska varsinkin paluumatkoilla ehtii irrottautumaan kaikesta musiikin, kirjojen, podcastien tai lasittuneiden katseiden avulla. Yritin harrastaa liikuntaa ja hankin salikortteja, mutta energia- ja tahtotilat eivät vaan riittäneet kuin 10-15 kilometrin säännöllisiin pyörälenkkeihin kesäisin. Kaksi lasta onneksi pitivät huolen, että arkiliikuntaa riitti jossain määrin.

Elämä rullasi eteenpäin lainalaisuuksilla, joihin sovittelin itseäni ja työpaikkakin vaihtui muutamia vuosia pysähtymisen jälkeen. Hektinen ICT-sektori jäi taakse ja edessä oli uusi elämä leppoisan somettelun parissa.

Anteeksi, että olen valehdellut teille

Jokainen sosiaalisen median ja (markkinointi)viestinnän parissa työskentelevä tietää, että tuota työtä kutsutaan työksi ihan syystä. Jatkuvasti muuttuva maailma pakottaa olemaan hereillä ja muokkaamaan tekemistä ja oppejaan kovalla syklillä. Markkinointi ja viestintä elää jatkuvan uskottavuusongelma alla, yrityksissä ei ymmärretä sen merkitystä ja harvoin nämä funktiot ovat päätöksenteon ytimessä.

Totaalinen muutos ei sen kummemmin pelottanut, kun olen huomannut oppivani kaiken uuden mihin ryhdyn ja olevani helvetin hyvä siinä, minkä olen halunnut oppia tekemään. Muuttunut mies kuitenkin kummitteli siltä osin taustalla, että koin koko ajan pientä syyllisyyttä, kun en kokenut tekeväni niin paljon kuin voisin. Innostuksen pyörteissä tunsin itseni jälleen nuoreksi oriksi, jolle maailma on auki tekemään mitä vaan. Monen pienen eri kontekstiin kuuluvan asian yhtäaikainen hallinnointi oli loppujen lopuksi aika erilaista kuin ison yksittäisen kokonaisuuden alla olevan monen pienen asian hallinnointi.

Jossain kohdin hyväksyin tosiasiat – pysähdykseni oli vaikuttanut omalta osaltaan ja maaginen neljänkympin raja lähestyi. Yksi lääkäri aikanaan totesikin, että miehelle neljänkympin rajapyykki on haasteellinen. Se on kuin murrosikä, jonka jälkeen on pakko katsoa oman (fyysisen) hyvinvointinsa perään hyvin tarkasti.

Samaan aikaan työpaikkani jatkoi kasvamistaan ja henkilömäärä alkoi kolminkertaistumaan aloitushetkeeni verrattuna. Omalle tontille tuli samalla tiiminvetovastuuta, ja myöhemmin meidän kaikki upeat ihmiset olivat tiimissäni. Tittelikin muuttui Chief Happiness Officeriksi. Muuntuneen työroolini kautta olin koko ajan enemmän ja enemmän ihmisten kanssa tekemisissä, niin arjen iloissa kuin suruissa. Uuden työelämän kautta kohtasin kanssa koko ajan uusia ihmisiä työssä ja työn ulkopuolella.

Vaikka elinkin uutta kevättä ja nautin jokaisesta kohtaamisesta, huomasin energiatasojen hiipuvan välillä aika lailla. Viime syksynä oli ajoittain merkkejä, että on hyvä vetäytyä välillä irti kaikesta, mutta vuoden vaihteesta alkoi puolivuotinen, joka otti paljon pienten ja suurten jaksamista syöneiden tapahtumaketjujen kautta.

Oli aamuja, jolloin saatoin tuijottaa sängyssä tunnin verran kattoa ja siirtää jalkaa hiljalleen sängyn reunaa kohti, jotta pääsisin ylös. Hetkiä, jolloin tuijotin kaukaisuuteen ja ympäri kääntyessäni otin hymyn kasvoilleni näyttäen kaiken olevan hyvin. Hymyilin toimistolla, hymyilin kotona, hymyilin työmatkoilla, kuuntelin ja ratkaisin ongelmia. Podin syyllisyyttä, kun asioita jäi roikkumaan ja en tehnyt tarpeeksi. Tiesin tiimiläisteni tekevän koko aika helvetillisesti duunia siinä missä firman johdonkin, enkä halunnut karata linjasta ja olla olematta ihmisten tukena, kun he sitä tarvitsivat.

Alakuloisuuden lisääntyneet aallot heilauttelivat venettä pitkin kevättä, mutta menneisyydestä tuttu sankarisuorittaja meni eteenpäin välillä pakotettu hymy huulillaan. Peilistä tuijotti onnellisuusupseeri, jonka kasvot olivat väsyneet, silmistä puuttui pilke. Jos (eli kun) olin ennestään laiska kotitöiden tekijä, niin olin jättänyt vaimoni entistä enemmän oman onnensa nojaan. En osannut olla enää hänen tukenaan. Ajatus oli selkeä asioiden suhteen, mitä pitäisi tehdä, mutta tekemiseksi asti sitä en saanut enää vietyä. Ne vähät tekemiset jäivät työminulle toimistoaikoihin.

Kaiken työkuvallisen muutoksen keskellä en ollut osannut varautua siihen, että vaikka olen tottunut tekemään töitä liiankin suurissa määrin, niin en osannut käsitellä koko ajan lisääntyvää mentaalikuormaa, jonka jatkuvat ihmiskohtaamiset toivat mukanaan. Vaikka minulla on antipatiani sanaa introvertti kohtaan, olen hyvin paljon kuitenkin sellainen ja kapasiteettini käsitellä lisääntyneiden kohtaamisten kuormitusta loisti poissaolollaan. Eihän jutteleminen ja asioiden junailu ole työtä. Eihän? On tai ei, niin tämän havahtumisen jälkeen olen ollut taas yhden muutoksen äärellä ja pakottanut itseni oppimaan uudenlaisia toimintamalleja.

Väsyminen toi mukanaan vääränlaista kyynistymistä ja esimerkiksi sosiaalisen median käyttö alkoi vähenemään. Henkilöbrändäyksen ties kuinka mones uusi aalto pyyhkäisi kenttää läpi ja kun tiesi mitä muovisen pinnan tuolla puolen oli, en halunnut enää seurata teatteria, mitä kanavissa pyöri. Osallistuin koko ajan vähemmän ja pohdin samalla omaa läsnäoloani. Työminäni alkoi väistymään kanavissa ja läsnä lienee enemmän arkinen minuuteni. Vähenemisessä on ollut lähinnä hyviä puolia, sillä luen enemmän verkossa ja verkon ulkopuolella.

Työmaailmassa keväämme huipentui Musiikkitalolla olleeseen isoon asiakastilaisuuteen, jossa totesin käyväni rankasti varavirralla ja muutaman päivän sisällä tästä pyysin koko firman ihmisiltä anteeksi, että olin valehdellut heille. Olin vastannut ihmisten kysymyksiin, että hyvin menee, vaikka todellisuus oli ajoittain kaukana siitä. Vaimoltani olin pyytänyt anteeksi jo aiemmin. mutta kotitöiden suhteen olen edelleen flegmaattinen.

Hassua kuinka helposti sitä itse lipsahtaa henkilöksi, jota kannattaa kuunnella, mutta jonka esimerkkiä ei kannata noudattaa. En pysty edes laskemaan kuinka useasti olen sanonut ihmisille vapaa-ajan tärkeydestä, pyytänyt ja velvoittanut aukaisemaan välittömästi suunsa, jos työkuorma tuntuu raskaalta tai iskee fiilis, että ei ole aikaa kehittää itseään ja omaa tekemistään. En ole osannut lukea aina ihmisiä oikealla tavalla ja tehnyt paljon virheitä uudessa roolissani, mutta koen tämän polun itselleni oikeaksi kaikessa kuormittavuudessaankin. Pitää taas kerran poisoppia vanhasta, kehittää palautumismekanismejaan uudestaan ja palauttaa liikkumisen ilo omaan elämään.

Peilikuvan kanssa keskustelua

Eletään toista päivää kesälomani ensimmäisestä osasta ja päivän verran irti töistä sai mielen tekemään korjaavaa työtä. Peilistä tuijottaa hitusen pienemmät silmäpussit, mutta heräävä mieli pyörittää ajatuksia miten tästä mennään eteenpäin.

Lyhyeen listaan tiivistettynä mielessä on pyörinyt seuraavanlaisia ajatuksia

  1. Kommunikoi suoremmin – liiallinen diplomaattisuus saa kiertelemään vaikeita asioita, kun tavoitteet olisi mahdollista saavuttaa ratkaisukeskeisemmin, mutta suoraan viestien.
  2. Etsi ratkaisuja, älä sorru edes pääsi sisällä syyllistämään muita – virheitä saa tehdä, niitä tuleekin tehdä ja niistä on oppia kaikille työyhteisössä.
  3. Kuuntele itseäsi ja rytmitä uudelleen – Maailma ei ole enää 8-16, eikä minunkaan ole pakko olla toimistolla, jos oma rytmi pyörii eri tavoin. Jos tuntuu siltä, että puolen päivän jälkeen iskee suvantovaihe, käy pitkällä kävelyllä tai pakota itsesi kesken työpäivän salille.
  4. Suutele vaimoasi joka aamu – Se vaan tuntuu hyvältä ja läheisyys ei koskaan ole pahasta.
  5. Löydä liikkumisen riemu – Pienin pyörälenkein ja kotijumpan kautta kohti salia. Liikkumisen kautta purettu energia palautuu monin kerroin.
  6. Tee suunnitelmallisesti – Adhoc-tekeminen syö energiaa ja jättää tärkeitä asioita tulipalojen alle. Etsi itsellesi luonnollinen tapa suunnitella ja aikatauluttaa.
  7. Sovi pelisäännöt – Onko toimistolla pyhitetyt ajat, milloin ei pidetä palavereita, milloin annetaan täysi työrauha tai pidetäänkö yhteisiä kaffepausseja.
  8. Ole armollinen itsellesi – Hyväksy itsessäsi tuo taustalla oleva varjo, jonka kanssa kuljet. Huonommalla hetkellä hiljennät tahtia ja tilanteen normalisoituessa kirit maailmaa kiinni, mikäli et pysty delegoimaan.
  9. Älä haukkaa liian isoja paloja – Esimerkiksi liian pitkät listat saattavat masentaa, kun asetat turhan isoja tavoitteita hetkellä, jolloin pitäisi olla itselleen armollinen.

Yleisestikin olen pohtinut tapaani tehdä asioita ja mitä tavoittelen. Tunnistan itsestäni vahvan generalistin, vaikka en olekaan korkeakoulutettu. Olen kiinnostunut ihan liian monesta asiasta ja todennut olevani hyvä niissä asioissa, mitä olen eksynyt tekemään. Tuntuu koko aika enemmän ja enemmän siltä, että on aika löytää ne selkeät mielenkiinnon alueeni ja alkaa panostamaan niiden kehittämisen sen sijaan, että syleilee maailmaa ja ei ota kunnon otetta mistään.

Parikymmentä vuotta asiantuntijana konsultoivassa roolissa on rutiinia ja se ei tunnu kehittävän minua enää ihmisenä tai tekijänä. Ihmisten lähellä oleva ohjaava ja organisatoorinen rooli syö energiaa, mutta tuntuu luontevalta siinä missä tuollaisen tekemisen kehittäminen ja mahdollistaminen. En koskaan varmaan pääse irti siitä, että tekniset ongelmat ja teknologian mahdollisuudet kiehtovat mieltäni. Teknologian ja ihmisen liitto syvenee koko ajan, mutta koen teknologian tehtävän olevan palvella ihmistä ja vapauttaa ihmisten energiaa luovaan ja kehittävään tekemiseen, eli kokonaisuudessa piilee mahdollisuus kehittää ja kehittyä eteenpäin.

Hiljainen loppusoitto

Omalla kohdallani työuupumus ja sen kanssa taiteileminen on enemmänkin jatkuvaa prosessia kuin yksittäinen romahdus ja sieltä sankarillisesti vuoren päälle kohoaminen. Se on ollut tähän mennessä repivä ja opettavainen matka, joka varmastikin myös tulevaisuudessa muistuttaa minua asioiden priorisoinnista ja oman itseni tärkeydestä.

Tuntuu tyhmältä sanoa olevani onnellinen tapahtuneista, mutta kokemuksistani keskusteleminen on ollut avuksi tämän tyyppisissä tilanteissa olleille ja ehkä estänyt eskaloitumista liian pitkälle. Olen saanut nykyisessä roolissani luoda työolosuhteita, joissa olisi tasapainoa tekemisen ja kehittymisen saralla, mahdollisuus luoda itsensä näköistä roolia. Toteuttaa tavoitetta turvallisesta työympäristöstä, jossa voi ilmaista mielipiteensä ja puhua asioista. Tällä saralla matka jatkuu. Virheitä tulee tapahtumaan, mutta matka jatkuu.

Haluan vielä loppuun mainita, että vaikka viittaan ongelmiin entisissä työpaikoissani, ei se tarkoita sitä, että ne olisivat mitenkään läpimätiä rakenteiltaan tai toimintatavoiltaan. Jokaisessa työpaikassa on ongelmansa ja hyvät toimintamallinsa, henkilökemiat eivät aina kohtaa ja itsekään en synnitön ole ollut. Olen saanut tukea ja paluuta työelämään on tuettu aikanaan eri keinoin.

Miten työyhteisöjä ja työpaikkoja voisi parantaa? Valmista ja kaikkia palvelevaa ratkaisua ei ole olemassakaan, eikä minun rahkeeni riittäisi siitä kirjoittamaankaan. Jokaisella meillä on kuitenkin vastuumme työyhteisössä. Olet sitten omistaja, johtaja tai oman tehtäväsi asiantuntija, omalla asenteellasi ja ajattelullasi sinulla on mahdollisuus vaikuttaa miten oma yhteisösi toimii.

12 Replies to “Onnellisuusupseerin uupuneet kasvot”

  1. Kiitos tekstistäsi! Siinä oli paljon asiaa, joka resonoi omien kokemuksieni kanssa. Olen myös iloinen siitä, että uupumuksesta puhutaan entistä avoimin. Maailmassa, jossa _näyttää_ siltä, että kaikki muut jaksavat, on vaikea myöntää itselle ja muille, että omat voimat ovat loppu.

    Jotkut meistä lienevät sen verran auktoriteettiuskollisia, että tarvitaan joku toinen (esimerkiksi omalla kohdallani työterveyslääkäri) sanomaan, ettei nykyinen ole normaalia, eikä nykytilannetta tarvitse sietää.

    Mielestäni siinä ei ole mitään tyhmää, että on onnellinen vastoinkäymisistä, jotka pakottivat arvioimaan koko elämää ja tapoja toimia uudelleen. Enemmän tulisi olla kiitollinen, sillä kaikilla ei tuota mahdollisuutta välttämättä osu kohdalle.

    1. Kiitos Essi itsellesi kommentistasi. Liekö varsinkin ICT-maailman kirous tuo vahvuuden esittäminen eteenpäin liikkumisen takeena? Vai olenkohan vaan varttunut ja viisastunut poistuessani niistä kuvioista ja todennut, että ihmisen tulee saada olla ihminen heikkouksineen. Toivottavasti sinullakin matka on ollut parempaa kohti ja et joudu pyörittämään näitä ajatuksia arjessa.

  2. On rohkeaa tarttua asiaan näin julkisesti; rohkeaa ja upeaa. Olet kulkenut pitkän matkan ja nyt tiedät suunnilleen, mitä jatkossa mikäkin tienviitta tarkoittaa. Iloa ja voimia jatkopoluillesi 🙂

  3. Kuulostaa yllättävänkin tutulta. Harmi sinänsä lukea tätä koska itse olen herännyt omaan työuupumukseeni puoli vuotta sitten työkaverin huomatessa huonon tilani.

    2 kk sairasloman jälkeen ajattelin olevani paremmassa jamassa mutta siitäkin on jo kulunut useampi kuukausi ja väsymys jatkuu. Harmi kuulla että tässä saattaa mennä yllätävänkin kauan.

    1. Oman kokemuksen pohjalta voin vain todeta, että avain on ollut huomata tämän olevan jatkuva prosessi, eikä edes lähde hakemaan mitään ihmeparantumista. Toivottavasti löydät kuitenkin eväitä liikkua eteenpäin esimerkiksi lyhennetyn työviikon tms. kautta.

  4. Jani, hyvä kirjoitus, joka laittaa tällaisen jo kaukana 40 rajapyykin ohittaneen myyntitykin miettimään tärkeimpiä asioita tässä matkalla=elämä 👍
    Ollaan yhteyksissä

  5. Kiitos, todella hieno kertomus omakohtaisten kokemusten siivittämänä.
    Viisaus kasvaa sukeltamalla omaan itseensä ja elämään, jota elää.
    Oikein hyvää kesää ja iloa tekemiseen!

  6. Tutun kuuloista tekstiä. Itse olin ennen työpaikassa, joka oli ensin todella kivaa, sitten vuosien saatossa kivuus katosi. Tilalle tuli nopeasti tilanne, että vihasin mennä töihin melkeinpä joka aamu. Tarvitsin kaikki voimani käyttöön päästäkseni aamuisin ylö sängystä. Alkoholilla turrutin mieleni, aina kun oli vapaapäivä tulossa. Parhaat työkaverit ja asiakkaat enää motivoivat minua menemään työmaalle. En hakenut apua, koska en ole ikinä apua pyytänyt. Aina olen taistellut ja pärjännyt. Se oli paha virhe, josta maksan vieläkin.

    Taisin jatkaa työpaikassani vielä 5-7 vuotta sen jälkeen, kun työuupumuksen ensimmäiset oireet havaitsin. Luulin sen olevan luovuttamista, jos olisin hakenut apua tai vaihtanut työpaikkaa. Kun vaimoni sitten lopulta jätti minut, tajusin, että jotain pitää tehdä. Näin ei voi jatkaa.

    Näin 5-6 vuotta tuon jälkeen paljon on tapahtunut. Todella paljon. Kaikki on muuttunut, hyvään suuntaan. Uskon vankasti, että tämäkin on kuitenkin vasta alkua. Arvet jäi, kipua tuntuu vielä välillä, mutta elämä hymyilee tavalla, jota en olisi koskaan voinut uskoa. Kaikesta kiitän uutta vaimoani.

Mitä mieltä Sinä olet?