Delegointi, tuo onnistuneen johtamisen peili

Liekö ollut lapseni väsymystä tai jotain, mutta pisti korvaan jokusen aikaa sitten kotona, kun pikkuflikka ei halunnut antaa veljensä tehdä jotain asiaa, koska se ei osaa ja se kestäisi liian kauan. Eipä siinä, on sitä itsekin kautta aikain valinnut useasti sen tien, että tekee itse mieluummin kuin opettaa, koska se vaan on niin paljon nopeampaa.

Nopeuden varjopuolena on luonnollisesti se, että kukaan ei ympärilläsi opi ja saa mahdollisuutta näyttää, että hänestä olisi ottamaan vastuuta. Hiljalleen kun omat vastuusi ja työmäärät kasvavat, alat hukkumaan tehtäviisi, kun et ole ottanut aikaa vastuun ja kompetenssin siirtämiseen ja monistamiseen ihmisille ympärillesi.

Tämä lasteni välinen hetki palautti minut ajassa noin kahdeksan vuoden päähän, jolloin tiimini tehtävät siirrettiin toiselle toimijalle Intiaan ja omalla tontillani oli valvoa tätä kokonaisuutta. Prosessin päätteeksi asiakas halusi minut heidän puolelleen katsomaan, että asiat lähtevät rullaamaan ja palvelu pysyy hyväksyttävällä tasolla.

Rooli oli tavallaan uusi, kun hyvin hands on -tyyppisenä palvelupäällikkönä oli tottunut pitämään käsiään jonkin verran savessa ja ratkaisemaan ongelmia, jos muilla oli kädet täynnä tai liikkuvia osia oli paljon. Uudessa roolissa istuin pöydän toisella puolella, tuin ja vaadin yhtä aikaa, kirosin asioiden hitautta ja välillä hoidin asioita salaa kuntoon.

Aikani kiroiltuani asiakkaan puolen pomo nappasi hihasta kiinni ja painotti minulle, että minun pitää opetella delegoimaan. Se on roolini yksi tärkeimmistä taidoista, jotta pystyn katsomaan asioita kauempaa ja havaitsemaan kipukohtia kokonaisuuksissa. Minun täytyy oppia hyväksymään se, että se minkä minä teen vartissa voi viedä toiselta useamman tunnin. Oli hyväksyttävä palvelun vasteaikojen ja ratkaisujen läpimenoaikojen romahdus useammaksi kuukaudeksi.

Yllättävän haasteellinen läksy tuo muinoin, mutta jos Kaitsu sattuisit tämän lukemaan, niin lämmin kiitos suuntaasi sinänsä pienestä huomiosta, mutta isosta opetuksesta.

Tavallaan kyseinen episodi on samalla saanut minut ymmärtämään sen, että varsinkin johtajan roolissa olen epäonnistunut, mikäli vastuutan ihmisen tekemään jotain, mistä hän ei suoriudu tai ei tuota odotettua tulosta.

Minun vastuullani on ollut varmistaa, että hänellä on tarvittava kompetenssi ja pitää huoli, että hänellä on mahdollisuus oppia joko kouluttautumalla tai tekemisen kautta tarvittavat puuttuvat taidot. Toki toisella osapuolella on vastuunsa sanoa, että ei usko suoriutuvansa tai kokee osaamisessaan olevan puutteita, mutta tämä taasen vaatii jo syvää luottamusta ihmisten välillä, jotta toinen uskaltaa myöntää epävarmuutensa sen sijaan, että ottaa haasteen vastaan hakatakseen pimeässä päätään seinään aikaikkunan loppuun asti ja vaietakseen kunnes kysytään perään.

Entäs sitten kun itseltäsi tai ympäristössä kuuluu “Pitääkö itse tehdä kaikki” -tyyppisiä puhahduksia? Toinen ei ole osannut tehdä jotain kunnolla, lopputulos on ollut erilainen mitä toimeksiantaja on odottanut tai muuten vaan on ollut tarve osoittaa oma etevyytensä vähätellen toisen lopputulemaa.

Silloin lienee hyvä pohtia, että oletko viime aikoina katsonut peiliin ja nähnyt siellä mitään vikaa? Jos lopputulos ei ole toivomasi, niin onko tavoitetila määritelty tarkasti vai oletko toivonut toisen lukevan ajatuksesi? Jos toinen ei ole yhtä kokenut kuin sinä, niin oletko huomioinut tämän tehtävänannossa? Onko hänelle varattu tarpeeksi aikaa tehdä asioita, oppia siinä samalla ja saada tarvittava tuki suorittaa tehtävä?

Kummalla mallilla jatkaisit tästä eteenpäin?

  1. Et sen kummempia kommentoi mikä meni pieleen, korjaat tai korjautat lopputuleman jossain muualla ja jätät tehtävässään epäonnistuneen tuijottamaan kaukaisuuteen. Oiva tapa romuttaa toisen itseluottamus ja passivoida ihminen.
  2. Istutte yhdessä saman pöydän äärelle ja pilkotte rauhassa atomeiksi missä kohdin näkemykset eivät kohdanneet. Luotsaat samalla toista eteenpäin ja autat oivaltamaan asioita. Kenties synnytät siinä samalla luottamussuhdetta.

Siinä missä johtajalla on vastuu epäonnistumisesta, on hänellä myös vastuu kehittämisestä eteenpäin, on se sitten toisen ihmisen kompetenssin kehittäminen tai perustellusti vastuun siirtäminen toisaalle. Kummallekin osapuolelle kasvamisen ja oppimisen paikka.

Mutta jos jotain, niin sen elämä on opettanut, että johtaminen ja delegoiminen on jatkuvaa kommunikointia. Olettamus on kaikkien ryssimisten äiti ja siksi mieluummin selittää asiat juurta jaksain kuin luottaa toisen ajatustenlukutaitoihin.

Jos jotain, niin sen elämä on opettanut, että johtaminen on asioiden toistamista. Kerran lausuttu on kerran lausuttu, useassa yhteydessä toistettu juurtuu hiljalleen toimintatavaksi. Älä koskaan oleta, että maailmaa muuttuu yhdellä kerralla.

Jos jotain, niin sen elämä on opettanut, että johtajan roolissa minä kannan vastuun jos vastuuttamani ihmiset epäonnistuvat. Minun tehtäväni on saada heidät tuntemaan, että epäonnistuminen ei ole maailmanloppu vaan oppimiskokemus seuraavaan onnistumiseen.

Jos jotain, niin sen elämä on opettanut, että toisen oivaltamista seuraava hymy hänen kasvoillaan on korvaamaton hetki. Se on jokaisen toiston arvoinen. Senkin vuoksi sanoin tyttärelleni, että en toiste halua kuulla hänen puhuvan veljestään tuolla tavoin vaan pyytämään hänet pöydän äärelle opettelemaan uutta taitoa.

Mitä mieltä Sinä olet?