Notifikaatioihin hukkuneet

Edellinen sukupolvi katui lastensa kanssa viettämättä jäänyttä aikaa, mutta oma sukupolveni tulee katumaan lukematta jääneitä kirjoja.

– Keskustelukumppani junassa

Elettiin perjantai-iltaa kellon lähestyessä yhdeksää. Katse vaelteli pitkin junan ravintolavaunua, jossa lasittuneet katseet tuoppiensa äärellä tuijottivat kaukaisuuteen. Viikko oli vaatinut veronsa monesta matkaajasta kiskojen kolinan täyttäessä hiljaisen tilan.

Paimion kohdalla juna pysähtyi paikoilleen ja suljin muistivihkoni. Pöytääni oli aiemmin istahtanut jostain niin tutun näköinen vieras kanasalaatteineen ja paperinivaskoineen. Kanasalaatit ja kahvini olivat vaihtuneet tuoppeihin, joiden takaa rohkaistuttiin miettimään maailman muuttuneen vuosien saatossa, kuinka muutamia vuosia aiemmin olisi tuopin äärellä alkanut puhumaan pöytätoverin kanssa, kuinka nykyään sitä hetkeksi pakenee tuoppinsa äärelle yksikseen, kun joka suunnasta tulevat ärsykkeet eivät päästä ihmistä rauhoittumaan.

Sitähän tämä elämä nykyisellään on, pienen sähköisen suorakulmion ja kylmää valoa hohkaavan näytön vallassa elämistä.

Tinderin jatkuva tärinä taskussa (as if…), sähköposti tulvii, Facebook ja Periscope kertovat Markon olleen livenä, Google+ ei osoita mitään elonmerkkejä, Skype ja WhatsApp kerjäävät huomiota viestiensä kanssa, Twitterissä on tykätty kissavideostani, Instagramissa vähäpukeinen Olga-Irmeli tykkäsi kissakuvastani, Snapchatissa ihmetellään mustavalkoisuuttani ja Yammerissakin muistutellaan mitä tulin unohtaneeksi. Unohdin olevani WeChatin käyttäjä, saati sitten Pinterest-tilini olleen vieläkin hengissä, mutta jostain nekin minua muistuttivat, LinkedInin kommentteja tusinan verran muita palveluja väheksymättä.

Viereisessä pöydässä kuuluu vieno piipitys, lasittunut katse hakeutuu näytölle, sormi liikahtaa ja hetkellinen hymy viivähtää miehen kasvoilla.

Omassa pöydässäni keskustelu aaltoilee Paimion risteävän junan odottelusta viikkoihin Katmandulla, jossa keskustelukumppanini saanut viimeksi luettua useamman kirjan, netissä surffailu kun olisi siellä tullut turhan kalliiksi. Jäin miettimään, etten ole itse fiktiokirjoja saanut luettua viime vuosina laisinkaan. Taskussani tuntuu värinää, kun jokin sovellus haluaa huomiota. Sekunnin tuhannesosan käsi hakeutuu kohti povitaskua, mutta liike pysähtyy ja hetkellinen tyytyväisyyden tunne valtaa mielen. Ymmärrän hyvin, miksi en ole kirjoja lukenut.

Pöydän toiselta puolen tulee mielenkiintoinen ajatus. Alakouluikäisten lastemme diginatiivius on sitä, että nämä eivät ole puhelimiensa orjia, notifikaatiot eivät saa heitä hyppimään seinille. Alan miettimään tytärtäni, jolle ei ole integroitu puhelinta käteen, joka osaa rauhoittua kirjan äärelle tai piirtää ja maalata tunteja. Ei jatkuvaa tarvetta olla tavoitettavissa, selailla virtoja ja vilkuilla notifikaatioita. Tässä diginatiiviuden määritelmässä on jujua, kuinka laitteet ovat luonnollinen osa arkea palvonnan sijaan.

Matkalla kohti kotia jäin miettimään kuinka kiinni itse olen puhelimessani. Liian usein onnistun jäämään sen taakse piiloon, vaikka paljon olen irtikin päässyt. Facebook-sovelluksen poistin vuosia sitten, sähköpostinotifikaatioita en ole pitänyt päällä yli puoleen vuoteen. Työpäivän päätyttyä puhelin on yleensä aina äänettömänä, mikäli muistan edes aamulla kytkeä äänille. Twitterin notifikaatioista en ole uskaltanut vielä luopua, kun maailmankaikkeus pyörii siellä.

Pieniä askelia, välillä huomaan jo unohtavani puhelimeni sohvankulmalle. Huomenna avaan taas kirjan.

Mitä mieltä Sinä olet?