Jos kuolleista ei puhuttaisi kuin pyhimyksistä

Kävelin rannalla pikkuflikan kanssa mietiskellen mitä jäi käteen loppuviikon Nordic Business Forumista. Toisen roikkuessa kiipeilytelineessä ja tehden kärrynpyöriä sannalla huomasin miettiväni millainen isä olen ja miten hän minut muistaisi, jos huomenna en kävelisi enää hänen rinnallaan.

Useammista artikkeleista on saanut lukea kuinka kuoleman lähestyessä ihmiset katuvat läheistensä laiminlyöntiä, kuinka olisi pitänyt olla enemmän läsnä ja kuunnella heitä. Rakkaus ja toisten huomioiminen on se, joka meistä jää elämään jälkeen jäävien sydämiin, joten ei liene kuin luonnollista nuo teemat, jotka nousevat viimeisillä metreillä pinnalle.

Kaksi päivää Nordic Business Forumissa sai oman mielen kiinnittymään kohtaamisiin. Kahteen päivään mahtui uusia suuruuksia, virtuaalisten henkilöiden muuttumista lihaksi ja vereksi sekä vanhoja tuttua. Kohtaamisia, jotka jättivät itselleni muistikuvia heistä ja heille muistikuvia minusta. Ensivaikutelmia ja muistikuvien vahvistumisia.

Lyhyissä kohtaamisissa harvemmin luodaan pitkälle tulevaisuuteen kantavia muistikuvia, mutta työelämässä vietetään kollegoiden parissa aikaa välillä jopa enemmän kuin ehdit olemaan valveilla perheesi parissa työviikon aikana. Omalla käyttäytymisellä muokataan työyhteisöjä, vaikutetaan työkavereiden motivaatioon ja viihtyvyyteen, olet sitten missä tahansa roolissa työyhteisössäsi.

NBF:n puheenvuoroista kiinnitti huomiota useammassakin esityksessä ihmisten väliset kontaktit ja yhteydet, jotka luovat merkityksiä. On kyse myynnistä, markkinoinnista tai johtamisesta, kyse on aina ihmisen kohtaamisesta, ihmiseen vaikuttamisesta. Tämä ei toivottavasti tule kenellekään yllätyksenä. Ihmiset ovat pitkälti tuntevia olentoja, joiden tunteet ohjaavat päätöksiä. Näin jopa B2B-myynnissä, jossa kaiken funneloinnin ja jargonin jälkeen ihmiset tekevät päätöksiä toisten ihmisten luomien tunteiden ja mielikuvien sekä esille tuomien faktojen kautta.

Puheenvuoroissa korostettiin johtajan roolia ihmisten vahvuuksien esiin nostamisessa, heidän luovuuden vapauttamisessa ja oikeudenmukaissa kohtelussa. Johtajan tulee antaa tilaa työntekijöille, antaa heidän tehdä virheitä ja auttaa niiden kautta oppimisessa ja tilanteen korjaamisessa. Johtajan tulee luoda turvallinen ympäristö, jossa uskalletaan haastaa toisiaan ja johtajia ilman pelkoa ristiinnaulituksi tulemisesta johtajan tai kollegoiden puolesta. Toisin sanoen johtajan täytyy päivittäin ansaita kunnioitus vetoamatta hierarkiseen asemaansa tai yliajamalla ilman dialogia itse palkkaamiensa ihmisten päätöksiä. Johtajan tulee luoda työpaikasta yhteisö, jonka olemassa olosta yhteisön jäsenet haluavat laulaa korkeaa laulua kohtaamilleen ihmisille yhteisön ulkopuolella.

Helvetti, en voi kuin allekirjoittaa kaiken mitä tuollakin toistettiin ja toivon itsekin esimiehenä ja kollegana pystyväni vastaamaan edes osaan noista huudoista, jotka olen vuosien saatossa kokenut äärimmäisen tärkeiksi. Mikä kuitenkin tuntuu omituiselta on se, että näiden ominaisuuksien tärkeydestä puhutaan yleensä vain johtajien kohdalla, kun näistä pitäisi puhua ihan jokaisen ihmisen kohdalla erilaisissa yhteisöissä. Jokaisen meistä pitäisi katsoa arjessa omaa napaa pidemmälle, miettiä miten oma panoksemme vaikuttaa yhteisömme hyvinvointiin ja mahdollisuuksiin kehittyä, miten se vaikuttaa kykyymme voittaa vielä käymättömiä taisteluita. Meillä on samanlainen vastuu yhteisössä mahdollistaa muille turvallinen ja inspiroiva ympäristö toteuttaa itseään, meillä on vastuu pyrkiä kehittämään johtajia heidän tekemisessään. Meillä on vastuu omassa perhepiirissämme ja läheisten ympäröimänä paremman arjen rakentamisesta muita huomioimalla.

Mistä päästään takaisin kirjoituksen otsikkoon… Mikäli kuolleista ei puhuttaisi aina pyhimyksinä, millaisen muistopuheen puolisosi ja perheesi pitäisi sinusta? Entä ystäväsi ja työtoverisi?

Mitä mieltä Sinä olet?

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.