Isä opetti Pikku-Kallelle, että pissahädän tullessa pitää sanoa laulattaa, koska pissa ei ole sovelias sana. Seuraavana päivänä Pikku-Kalle on mumminsa luona yökylässä ja alkaa myöhään illalla inttämään mummilleen, että häntä laulattaa tosi paljon. Mummi yrittää toppuutella poikaa, että ei tähän aikaan enää lauleta, mutta Pikku-Kalle ei suostu lopettamaan inttämistään. Loppujen lopuksi mummi heltyy ja sanoo Pikku-Kallelle:”Laula sitten hiljaa mummin korvaan.” (vitsi mukailtu rankasti muistikuvien pohjalta)
Harvoin, jos koskaan, tulee Pikku-Kallesta mieleen lämpimiä muistoja, mutta omaan takaraivoon on palanut mummini nauravat kasvot eräältä kesältä, kun vietin kesälomaa mummin ja pappan maatilalla. Vuosia tuon kesän jälkeenkin hän naureskeli tuota vitsiä, jonka olin pikkukloppina hänelle jonain kesäiltana kertonut. Enää hän ei kuitenkaan naura, sillä mummini menehtyi eilen.
Kuolema on luonnollinen osa elämää ja liki satavuotiaan mumminikin kohdalla vääjäämätöntä loppua oli ennusteltu jo muutamaan kertaan. Kuin huomaamatta osaksi elämää on hiipinyt myös ihmisten tapa kertoa elämän aallonpohjista ja saavutetuista huipuista, millaisia tuntemuksia ne ovat saanut sinussa aikaiseksi. Omatkin sormet vaeltelivat aamulla puhelimen näppäimistöllä hakien sanoja, mutta en löytänyt sanoja sanottavaksi.
En keksinyt mitään sanottavaa, joka ei olisi mennyt mieleni sopukoissa ylijuustoiseksi sympatian hakemiseksi. Mielessä liikkui kesät maatilalla, maailman paras voipulla ja lehmien aamulypsyt, unohtamatta verkkaisen rauhallisia sunnuntaiaamuja televisiosta tulleen jumalanpalveluksen äärellä. Olisin voinut kertoa siitä, kuinka hän hääräsi tupakeittiössä taukoamatta ja kuinka ilmeensä oli loukkaantunut, jos et suostunut ottamaan toista kupillista kahvia. Karjalan emäntiä mummini.
Tarinoita olisi riittänyt kerrottavaksi, mutta en löytänyt syytä jakaa niitä. Miksi kertoisin ihmisille, jotka eivät tuntenteet häntä, että häntä ei enää ole kuin läheistensä muistoissa? Jos jostain olisi pitänyt kertoa, olisi pitänyt kertoa häpeästä, jota olen tuntenut viime vuodet, kun en ole käynyt häntä hirveästi tapaamassa. Ei hän todennäköisesti minua olisi suurimmalla osalla kerroista enää tunnistanutkaan, mutta se on huono syy olla kohtaamatta ihmistä, joka oli läheisin (ja viimeinen) isovanhemmistani ja jaksoi aina kuunnella minua. Kai muistin joskus kertoa hänen tärkeydestään?
Mutta miksi kertoisin hänen kuolemastaan ihmisille, jotka eivät tienneet, että hän on olemassa? Ovatko erilaiset verkkopalvelut meille digitaalinen kirkko, josta haemme lohtua surun hetkellä? Jaettuja tunteita, kyynelehtiviä emojeita ja kommenttiketjullinen osanottoja. Muiden reaktiot tuottavat lohtua.
Kuolema korjasi mukaansa ihmisen, joka ei elänyt verkossa. Kenties siksi valitsin puhelun äidilleni.
Niin, miksi kerrot?
Niinpä.